*

Oho, hupsista

Pää kuin kuplakylpy

Varmasti jokaiselle käy joskus niin, että aivot ylikuormittuvat. Päässä pyörii kerralla niin monta asiaa, että ne puuroutuvat ja lopputuloksena on yksi massiivinen monivärinen ja humiseva möykky.

ADD-ihmiselle se on täysin normaali olotila.

Olen itse oppinut hieman järjestelemään sitä ajatusten ja ideoiden tulvaa ja pahinpana ruuhka-aikana lähden lenkille, koska tiedän, että seuraava vaihe totaalisen ylikuormituksen jälkeen on suunnaton ahdistus. Lenkkeily auttaa edes hieman. Eihän ne miljoonat päässä pyörivät jutut sieltä katoa mihinkään, mutta on se helpompi ajatella samanaikaisesti eurokriisiä, tekemättömiä kotitöitä, villiviinin kasvuperiaatteita, koirani hassua kävelytapaa, jotain juttua, jonka mummo sanoi joskus kymmenen vuotta sitten, Anssi Kelan biisin sanoitusta, edellisiltana telkkarista nähdyn maitomainoksen maisemaa, sitä, että olisipas hauska käydä pitkästä aikaa kansallismuseossa ja sitä, että tyttärelle on ostettava uusia sukkia, kun ne ovat jonkinlaisessa järjestyksessä.

 

Sellaista on ADD-ihmisen arki. Siis sellaisen tarkkaavaisuushäiriöisen. Siis meidän, joiden ongelmasta on tehty huuhaa-tauti ja muotisairaus ja selitys laiskuudelle ja tyhmyydelle, ja joiden normaalihkon ja yhteiskuntakelpoisen elämän mahdollistavan lääkehoidon KELA-korvauksia on napsittu pois.

 

Miksi kirjoitan aiheesta nyt? Siksi, että tyttäreni pienet, arkielämää haittaavat ongelmat alkavat yhä tarkemmin selventyä ja luokittua. Eilinen palaveri häntä tutkineen mukavan naisen kanssa selvensi koko homman minulle: tyttäreni on perinyt aivoni, jossa otsalohkojen dopamiiniratojen toiminta on puutteellinen. Ei se sen kummempaa ole, mutta vähän se kyllä pysäytti.

 

Olin valtavan iloinen siitä, että tuli jonkinlainen selvyys minulle itsellenikin, että miksi ja tiedän nyt tavallaan, mitä lapseni ajattelee, koska olen ollut niissä tilanteissa itsekin. Sitten tulin surulliseksi ja olin vähän kauhuissani, että joutuuko tuo ihana prinsessani nyt sitten käymään läpi tämän saman pettymysten, itseinhon ja syvän hämmennyksen kivettämän tien saamatta koskaan rauhaa, mutta kun asiaa hieman mietiskelin siinä samalla, kun pohdin myöskin sitä, että mitä istuttaisin terassipuutarhani vielä istutuksia vailla oleviin kohtiin, veisinkö vihdoinkin pahvinkeräykseen eteisessä lojuvat pahvit, onkohan Saksassa vielä se firma, joka tarjoaa ilmalaivalentoja, kannattaisikohan minun istuttaa syksyllä kukkapenkissä kasvava banaanini (Musa acuminata 'Dwarf Cavendish') ruukkuun ja kokeilla, jos sen saisi talvetettua, minkä takia korruptiota ja vapaiden kansalaisten oikeuksia loukkaavia toimia paljastavat ihmiset joutuvat pakenemaan länsimaista, päätin, että tulen tekemään kaikkeni sen eteen, että tyttäreni kääntää tämän homman elämässään vahvuudeksi.

 

Sillä vahvuushan tämä myöskin on. ADD-ihmisiltä nimittäin puuttuu tavallaan muutamia sellaisia ”jarruttavia” toimintoja, miksi meidän luovuutemme on parhaimmillaan aika ällistyttävällä tasolla. Olen joskus miettinyt sitä, että ehkäpä olisin parhaimmillani sellaisessa työssä, jossa voisin heitellä älyttömiäkin ideoita niin paljon kuin niitä mieleen tulisi ilman että kukaan katsoisi kieroon. Myöskin halu kokea asioita, siis sellainen empiiristen kokemusten hakeminen vahvistamaan tai kumoamaan jonkun käsityksen tai uskomuksen, valmiiden ratkaisujen kyseenalaistaminen, loputon tiedonjano ja ällistyttävän nopea ongelmanratkaisukyky ovat vahvuuksiamme. Heikkouksia taas impulsiivisuus, joka on tietyissä asioissa hyvä, mutta joka johtaa monesti suuriin ongelmiin, tietynlainen flegmaattisuus, liiallinen herkkyys mm. tulkita toisen ihmisten ilmeitä ja eleitä (ainakin itse haen koko ajan ihmisistä eleitä, jotka viestittäisivät minulle tämän ihmisen ”todelliset ajatukset” oletuksena, että oikeasti se ihminen ei pidä minusta), hajamielisyys ja ilmiömäinen kyky siirtää asioita huomiseen ja varsinkin se – siis ainoa asia, josta oikeastaan itse todella haluaisin päästä eroon – että ei usko itseensä tarpeeksi, että voisi saattaa asioita päätökseen. Tuo viimeinen on se, joka kalvaa minua aika älyttömän paljon. Olenkin miettinyt, että minulla pitäisi olla joku tukihenkilö, joka yhtä aikaa tsemppaisi, valaisi minuun uskoa, aikatauluttaisi, nalkuttaisi, kyttäisi homman etenemistä, pitäisi kädestä ja kuuntelisi ”en minä osaaaaaaaa enkä ainakaan kykene” -itkuraivareita, ampuisi alas ne älyttömimmät ideat ja älynväläykset ja poimisi sieltä ne parhaat, jotka tämä henkilö pakottaisi minut toteuttamaan. ADDina olen toki jo pukenut tuon henkilön eläväiseksi ihmiseksi. Hän on tiukkailmeinen nainen, jolla on hyvin istuva jakkupuku ja joka tökkää minua sormella kiukkuisena aina kun vaivun haavemaailmaani tai ravaan hermostuneesti puoli tuntia keittiön ja eteisen välillä siksi, että minun täytyisi tyhjentää astianpesukone.

 

Joskus parikymppisenä minulle tuli halu selvittää, miksi olen aina kokenut olevani jotenkin toisenlainen kuin muut. Enkä tarkoita, että olisin positiivisessa mielessä miettinyt, että uuuu, olenpas vähän erikoinen persoona, vaan siis jo lapsena muistan miettineeni, kun oli taas ne kynät ja kumit ja se hieno, vihreä aapinen kateissa, että miksi, oi miksi en voi olla kuten nuo muut. Yläasteella pidin matematiikasta ja olin siinä aika hyvä, kunnes vaihtui opettaja ja sitten kävikin monesti niin, että kun piti opetella jokin juttu, saatoin tajuta sen ja seuraavassa hetkessä pienikin häiriö ja whum, se oli kadonnut. Olen edelleenkin aika hyvä matemaattisessa ongelmanratkaisussa, mutta minulla on niihin aivan omat kaavat. Piirrän asian paperille ja sitten hahmotan sen. Suurimpia ongelmia minulla kuitenkin oli kielissä ihan vain ja ainoastaan siksi, että sanastojen ulkoaopettelu oli minulle suorastaan mahdottomuus. Minä en opi mitään ulkoa lukemalla, varsinkin jos on kyse jostain, mikä ei kiinnosta pätkääkään. Eikä tietysti ongelmia helpottanut ollenkaan se, että luokassa oli levotonta, opettajat olivat aina lomautettuna ja murrosikäistä kiinnosti muutenkin monet muut asiat kuin koulu.

Opin pitämään itseäni poikkeuksellisen tyhmänä ja laiskana, mutta koska kuitenkin minulla oli aina sellainen olo, että jostain syystä en nyt vaan ole kuten ”muut”, rupesin aikuistuttuani asiaa hieman tutkimaan. Aloitin väärästä päästä, koska selvitin älykkyysosamääräni, joka on reippaasti keskiarvoa korkeampi. Se puhkaisi suunnattoman vitutuksen, koska oikeasti tajusin, että olisin voinut toteuttaa haaveeni ja tulla arkeologiksi tai toimittajaksi. Itse asiassa olisin saattanut olla niissä hyvä, koska minullahan on ällistyttävä kyky uppoutua johonkin asiaan, joka sillä hetkellä sattuu kiinnostamaan ja haluan tietää siitä asiasta kaiken. Tuo oli muuten viime talvena ensimmäinen ”oire”, josta rupesin hieman miettimään, että olisikohan tyttäreni jotain aivojeni omituisuuksista perinyt. Hän innostui avaruudesta ja aivan erityisesti häntä tuntui kiinnostavan se, kuinka maapallo sijoittuu osaksi suurempaa kokonaisuutta. Sitten aivan yllättäen se kiinnostus katosi. Hieman myöhemmin hän otti asian 5 vuotiaan topakkuudella esille, kun hän törmäsi kuvaan linnunradastamme. Hän osasi selittää, että tuolla se maapallo on ja maapallo se kiertää aurinkoa ja linnunladassa on paaaaaaljon muitakin aulinkoja. Hän oli siis aikaisemmin yksinkertaisesti tyydyttänyt tiedonhalunsa ja se oli siinä.

 

Mutta nyt siis taas mopo karkailee. Sitä olin kertomassa, että selvitettyäni sen, että en ole äo:lla mitattuna tyhmä, tutkin eri vaihtoehtoja selvittääkseni, olen hullu vaiko jotenkin henkisesti vajaa vai kenties molempia ja mikä voisi selittää tahattoman poikkeavan suhtautumiseni arkiseen maailmaan ja törmäsin ADHD-testiin, josta sain 40 pistettä yli ”rajan”, ja ADD-oirelistaan, jota lukiessa tuli vainoharhainen olo. Joku oli kirjoittanut minusta luonnehdinnan jumalauta internettiin.

 

Siihen se sitten jäikin. Tiedonjanoni tuli sillä erää tyydytetyksi. Olen popsinut omega 3:sta, koska luin eräästä tutkimuksesta, että se auttaa aivoja toimimaan normaalimmin, siis auttaa niitä välittäjäaineksia toimimaan paremmin. Ja olen minä huomannut sen rauhoittavan hieman, tai siis ehkä se taittaa ne pahimmat ahdistukset pois. Olen myöskin oppinut nauttimaan kaikista asioista, jotka tuovat pääni sisään edes hitusen seesteisyyttä: kävelylenkit, kauniin maiseman ihailu tai hyvästä tunnelmasta nauttiminen, kukkien hoitaminen, purjehtiminen jne., mutta en koskaan sitten ole kuitenkaan mitään apua vaivaani hakenut, vaan tavallaan en ole edes ajatellut koko asiaa muulloin kuin silloin, kun ajatusten ja ideoiden määrä ylittää pääni toimintakapasiteetin.Ja niihin rauhoittaviin asioihin jää valitettavasti koukkuun. Koko ajan vain kaipaa sitä seesteisyyttä ja hetken rauhaa, jonka jokin kokemus päähän tuo.

 

ADHD tai ADD, josta itse mieluummin puhun, sillä tarkkaavaisuushäiriöstä on tapauksessani kyse, ei hyperaktiivisuudesta, ovat saaneet viime aikoina hieman negatiivisen kaiuin. Väitetään, että ne ovat vain selityksiä laiskuudelle ja tyhmyydelle. Perusskeptisenä luonteena olen miettinyt asiaa joskus itsekin, mutta tiedän niiden väitteiden olevan puppua. En tiedä, miksi ihmiset väheksyvät näitä neurologisia ”sairauksia” (itse en koe, että kyse on sairaudesta vaan synnynnäisestä ominaisuudesta), joiden uskon ihan oikeasti mm. ajavan ihmisiä itsemurhiin ja hyvin surullisiin henkilökohtaisiin tragedioihin. Voisikohan se väheksyminen johtua siitä, että meihin suomalaisiin on juurtunut niin syvälle se protestanttinen ajatus, että kovalla työllä ja ahkeruudella pärjää, ja sitten kun sieltä täältä popsahtelee ihmisiä, jotka ovat älykkäitä ja luovia, mutta jotka eivät kuitenkaan kykene täyttämään yhteiskunnan odotuksia, vaan jotka tuntuvat vain haihattelevan päättöminä, niin ehkä heitä jopa pelätään tai vihataan, vaikka olisi mukava jos joku pysähtyisi joskus kuuntelemaan. Sitä minä en vain ymmärrä, että miksi ylivilkkaus- ja tarkkaavaisuushäiriöisten ongelmat halutaan kieltää ja hoitoja väheksytään, kun vain hoidettu ADHD- tai ADD-henkilö on ns. yhteiskuntakelpoinen.

 

Mutta kyllä minä olen itselleni saanut nauraa ja olenkin oppinut selviämään nimenomaan sillä, että suhtaudun itseeni kuin johonkin karikatyyriin. Olen hyvin kömpelö, niin fyysisesti kuin sosiaalisestikin. Minulla on esimerkiksi tapana pyrkiä tutuista oviaukoista 10 cm liian aikaisin läpi ja sosiaalisissa tilanteissa olen oppinut vieraammassa seurassa hyvin varautuneeksi, sillä muuten saattaisi möläyttää jotain todella sopimatonta. Siitä möläyttelystä olen oppinut eroon ja olen nykyään varsin korrekti tietyissä ”virallisissa” tilanteissa.

Tapani lukea kirjaa on aika erikoinen, sillä luen ensin ensimmäisen luvun, sitten viimeisen ja sitten palaan alkuun ja ryhdyn lukemaan, palaan uudestaan loppuun ja pompin monesti tylsien kohtien yli, sillä ihan turha minun on niitä lukea, kun ajatukset karkaavat välittömästi Paavo Väyrysen poliittiseen uraan ja Suomussalmen rintamalinjoihin talvella 1939-40. Valitettavasti 90% lukemistani kirjoista jää kesken. En osaa selittää miksi. Ja minähän rakastan novelleja. Niitä kun on vaikeampi jättää kesken.

Joka ikinen kerta, kun kirjoitan sanan ”kuulla”, joudun googlettamaan sen ja varmistamaan, että kirjoitetaanko se kuulla vai kuula. Juuri nyt olen istunut tässä noin 10 minuuttia miettimässä, mitä olinkaan kirjoittamassa, koska ajatukseni herpaantui ja pääni täyttyi välittömästi miljoonalla muulla ajatuksella, jotka tuntuivat oikein olevan vaanimassa jossain taka-alalla ja odottamassa heikkoa hetkeä hyökätä.

 

Aikaisemmin en ole kokenut, että minun tarvitsisi näihin ongelmiin apua hakea. Olen hyväksynyt turhautumisen ja ylivilkkaan mielikuvitukseni osaksi minua, mutta nyt tajuttuani, että minun täytyy pystyä auttamaan toista samanlaista rakentamaan elämästään hyvän, olen päättänyt hakea helpotusta tai ainakin tukea. Pelottaa kyllä, että ottaako lääkärit minua vakavasti, mutta sen aika näyttää.

 

Miksi kirjoitan tästä nyt? Tajusin eilen sen, että koska en halua lapseni kohtaavan tätä maailmaa yksin ns. ongelmansa kanssa, haluan puhua avoimesti omasta ongelmastani. On paljon kivempi olla jonkun kanssa yksin maailmassa kuin ihan itsekseen. Sopeutuminen aikatauluja, normeja, koulutusta ja suorittamista ihailevaan yhteiskuntaan ei ole helppoa silloin kuin aivot toimivat hieman eritavalla kuin niillä, joiden mukaan järjestelmä on luotu. Olisihan se toki kiva, jos yhteiskunta joskus tulisi vähän vastaankin ja hölläisi sitä takakireyttä, antaisi mahdollisuuden eikä joka käänteessä rätkäisisi päin naamaa sillä, että ”et sinä ole mitään koska et ole täyttänyt odotuksia”, mutta uskon siihen, että sinnikkyydellä ja runsaalla tuella myöskin ADD:stä kärsivän on mahdollista täyttää ne tietyt vaatimukset, joiden suorittamisen jälkeen pääsee käyttämään poikkeavalla tavalla toimivien aivojen tuomat erikoisuudet hyväksi. En usko, että tyttärestäni tulee aivokirurgia tai lentäjää, tai ainakaan en hänelle kyseisiä ammatteja suosittele, koska ei se ole kivaa, jos lentokapteeni tai aivokirurgi rupeaa kesken kriittisen hetken mietiskelemään, että kuinka voisi aikaansaada rauhan Lähi-itään tai miten se menikään se mummon ruisleivän paisto ja olikohan se nyt sillä tavalla, että se Voyager 1 on jo siirtynyt aurinkokuntamme ulkopuolelle matkaamaan ja mihin se on menossa ja pitäisiköhän illalla paistaa pihvi ja btw, minkä verran Suomessa on naudanpihvilihan tuotantoa, mutta esimerkiksi korkeakoulutuksen esteenä se vaiva ei ole, jos ja kun tukea ja ymmärrystä saa.

(Ja jos ei muuta keksi, niin ainahan voi ryhtyä poliitikoksi.)

 

 

Kun olen nyt sinnikkäästi (olen päättänyt lukea kirjan loppuun!) lukenut da Vincin elämänkertaa, on aivan selvää, että hänkin oli ADDi. Hän oli kiinnostunut kaikesta, halusi rankentaa asioista käsityksensä kokemusten kautta, halusi luoda uutta täysin eri lähtökohdista kuin oli totuttu luomaan, hän paneutui 150 prosenttisesti siihen asiaan, joka sillä hetkellä oli se juttu, mutta häneltä jäi esimerkiksi monet maalaukset kesken, koska hän oli ratkaissut siihen maalaukseen liittyvän ongelman tai kysymyksen ja hänen mielenkiintonsa loppui siihen, koska hänen päässään pyöri jo 50 muuta ideaa tai ongelmaa tai kysymystä. Aivan ilmiselvä ADD. Se, minkä häneltä haluaisin oppia, on kaiken sen päänsisäisen uskomattomuuden kanavointi muistiinpanoihin. En tiedä, pitäisiköhän ruveta kirjallisten muistiinpanojen lisäksi piirtämään asioita. Sitä olen kyllä ihmetellyt, että miksi minä en piirrä, koska se on yksi niistä harvoista asioista, jossa olen hyvä.

Nyt karkailee jo ajatus pahemminkin ja olen jo puoliksi tuolla ulko-ovella menossa. Toivottavasti tästä kirjoituksesta on apua jollekin, joka näiden asioiden kanssa painiskelee. Minä en oikein tiedä, miksi tästä poikkeavuudesta pitäisi olla jotenkin hiljaa tai sitä hävetä. Kyllähän sitä aina itseensä kyllästyneenä miettii, että voi kun voisi elää ihan normaali ihmisen elämää, mutta siinäpä se onkin, kun silloin sitä saattaisi kuolla tylsyyteen, ja minä luulen, että jos ei tätä aivopoikkeamaa olisi, olisi aika moni hieno keksintö ja taideteos jäänyt tekemättä.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (18 kommenttia)

Käyttäjän ilikka kuva
Ilkka Partanen

Erinomainen kirjoitus. Häiriöt ovat tietty luku erikseen, joskin uskon että on mieleltään erittäin vilkasliikkeisiä ihmisiä joilla ei ole häiriötä kuitenkaan. Ammattilainenhan sen rajanvedon osaa tehdä, joskin aika paljon on piirteitä ja ominaisuuksia, jotka ovat poikkeavia tavalla tai toisella ja voivat olla hankalia hallita, samaten johtaa hallitsemattomiksi paisuessaan ongelmiin, mutta eivät ole suoranaisia häiriötiloja.

Muottiin sopimattomuudesta taas nousee esiin kysymys, että millainenhan sitten on se ihanne johon pyritään vastaamaan? En ole erikseen huomannut mitään yleistä ihannetta johon ihmisiä patistettaisiin, kunhan vaan on tietyistä asioista "oikeaa mieltä" niin saa olla millainen tahansa ja ihan rauhassa sählätä niin julkisuudessa kuin yksityiselämässäänkin. Tavallaan hirveän vierasta sellainen ajattelu että olisi joku ihmeen "oravanpyörä" tai "muotti" johon ihmisiä ahdettaisiin. Toisekseen se olisi täysin tarpeeton: suurin osa ihmisistä on pohjimmiltaan laumasieluisia, tapoihinsa juurtuneita sekä mukavuudenhaluisia, että kaikki muutos edustaa epämukavuutta, eikä ole sellaista älyllisen epärehellisyyden muotoa jota he eivät käyttäisi suojatessaan tasaista, selkeää maailmaansa, vaikka se olisi kuinka epätodellinen. Tuo on toisaalta hyvin inhimillistä, pitäisikö jopa todeta "liian inhimilliseksi" kuten eräs filosofi näitä arvioi?

Käyttäjän MimosaDedanann kuva
Mimosa Dedanann

Minä en ees tiennyt että sille, mitä olen, olis termi. Oon shokissa.

Käyttäjän janilaaksonen kuva
Jani Laaksonen

Huh, huolestuttavan tuttuja vaikeuksia ja käyttäytymisen kaavoja. Ongelmaksi tarkkaavaisuushäiriönkin tunnistamisessa muodostuu helposti se, että varsinaisen diagnoosin ja sitä kautta ADD-ominaisuutensa kanssa sinuiksi tuleminen ja sen kanssa oppimaan eläminen viivästyy ja päälle ehtii kasvamaan ristikkäisoireistoa, jotka helposti mielenterveyden ammattilainenkin voi erehtyä tulkitsemaan ainoaksi ongelmaksi. Vaikea masennus, krooninen ahdistuneisuushäiriö, sosiaalisten tilanteiden pelko ja muut elämää laajasti ja itsepäisesti rajoittavat oireyhtymät voivat peittää alleen monenlaisia persoonallisuuden häiriöitä.

Ville Karppinen

On varsin mielenkiintoista voida lukea, miten jonkun toisen aivot toimivat. Itse kuulun ehkä sitten vastakkaiseen osastoon, eli luettuani kirjoituksen, kävin tupakilla, suihkussa ja ruokailemassa miettien samalla suurimmaksi osaksi vain tätä tekstiä. Ongelmaksi tässä tapauksessa muodostuu se, että kun aikaa kuluu ja ajatuksia saa aikaiseksi vaikka kuinka paljon, on niistä unohtanut suurimman osan siihen mennessä kun vihdoin pääse tähän kirjoittamaan - omanlaisensa turhautuminen siis liittyy myös tähänkin ajattelutekniikkaan.

Ainakin Helenalle tuo ADD tuntuu sopivan kirjoittajana, koska ainakin sinä tunnut yrittävän kokoajan olla asioiden ytimessä samalla hieman "oikoen", eli tekstistä tulee kevyttä luettavaa, mutta asia on silti olemassa.
Ylemmän lisäksi ADD tarjoaa ehkä suojaa pahimmalta obsessoinnilta. Yleensähän joko yltiönegatiiviset tai -positiiviset asiat ovat niitä jotka jäävät aivoihin kiertelemään loputtomalta tuntuvaa kehää ja luettuani ylempää hieman toivoinkin että minullakin olisi hieman enemmän tuota hajontaa ajatuksien määrässä, koska kun yhteen asiaan keskittyy kuukausikaupalla, ovat seuraukset yleensä katastrofaalisia.

On erittäin hyvä että tiedostat että ehkäpä joudut tukemaan lastasi tässä asiassa, vaikka on toki hyvinkin mahdollista että sopeutuminen ei tule olemaan yhtä vaikeaa hänelle. Mutta sitä se on melkein meille kaikille - toisten kanssa on helppoa elää, mutta itsensä kanssa ei niinkään.

Nyt kun sain pienen vastaukseni valmiiksi, olen suorastaan pettynyt tähän, koska minulla oli paljon parempia pointteja ja paremmin ilmaistunakin kun mietiskelin niitä tuossa aiemmin. Kaikki voidaan todeta joillakin todeta jollakin tapaa häiriöisiksi - toisaalta Helena kuitenkin tuntuu toimivan muille ymmärrettävästi ja ainakin kirjoittajana tehokkaasti; asiat voisivat siis olla paljon huonomminkin.

Käyttäjän Poika kuva
poika heinänen

Minä olen jo kauan ollut ADHD-fani...

Käyttäjän usjussi kuva
Heikki Karjalainen

Tuo on kova kirjoitus psykiatrian asiantuntijoille. Olemme kaikki erilaisia, lahjakkuutta vaan ei osata mitata oikein. Meissä jokaisessa on huipulahjakkuuden ominaisuus. Nykytaloudessa tarvitaan vain tiheällä kammalla seulottuja business -osaajia, jotka ovat sosiaalisia ja joviaaleja esimiehille. Talous kuulemma ei voi kestää monialaista osaamista. No, sieltähän suomalainen osaamien syntyi- laajasta kasvatuspohjasta ilman suurta taloudellista panosta.

Tyttäreni pään ympärys mitattiin neuvolassa ja huolestuivat, että pitää mennä erikoislääkärille Heikki Mehdolle ympyrätaloon Helsingissä. Mehto sanoi, että perkele, nuo hoitsut pitää panna ensimäisenä pään mittaukseen. Tällä pään koollakaan kehityskäyrässä ei ole mitään merkitystä. Eikä ollutkaan, jos katsotaan tyttären menestystä maailmalla.

Kaikki erikoisosaaminen pitäisi saada kartalle, jok´íkisen. Tämän massakulttuurin sisälle pitää rakentaa aivan uudet lahjakkuutta hyväksi käyttävät metodit. Vain sillä selviämme.

Samael Kaarna

Kaikki adhd/add/millään muotoa erilaiset tulee hoitaa kuntoon vaikka väkisin ja vaikka väärillä lääkkeillä.

-kertoi taviskansakunnan paras ihminen nimeltään Isopää.

Käyttäjän juhauronen kuva
Juha Uronen

Niin meinaat että sairaalaan, lääkäriin. Kipsi päähän ja varpaisiin
Verinäyte, pissanäyte ja tutkitaan :D
http://www.youtube.com/watch?v=cAi5JorF1Z4

Jokaisella on joku diagnoosi perkele
Toiset käyttävät tekosyynä kun eivät pärjää ja osa kehuu

Kyllä niin mieleni pahoitin kun ei ole diagnoosia
Miksei ole vikaa onko yhteiskunnan syy tämä häh!

Käyttäjän juhauronen kuva
Juha Uronen

Lievennän edellistä hieman mutta takaisin en vedä

Elikkä siis kaikki kirjoihin ja kansiin sen kera mikä vaiva on

Nopea, pystyvä, energinen = ADHD ADD
Mietteliäs, harkitseva, vetäytyvä = Asperger
Hiljainen, pohdiskeleva = Dysfasia
Itsenäinen, omaehtoinen = Epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö

ja listaa voisi jatkaa varmaan loputtomiin :D

Taisto Merilä

”voi kun voisi elää ihan normaali ihmisen elämää”

Välillä kyllä tuntuu, että niiden kuviteltujen normien takia kaikki vain kärsivät...

Käyttäjän juhauronen kuva
Juha Uronen

Äläs ny käy kapinoimaan kuules
Jos laissa on määritelty että pään on oltava kantti kertaa kantti kuutio
Niin sitten sen on oltava kun laki sanoo ja lääkäri määrää

Mr Merilä neliöisten asioiden ministeriö ei pidä asenteestanne
Asemaanne valkolakkisten kukkaispoikien esikuvana harkitaan uudelleen
Saatatte menettää kuvanne, nimenne ja kuutionne

Taisto Merilä

Olen alkanut epäilemään että sääntöjen laatijoiksi päätyvät usein kaikkein sairaimmat ja traumaattisimmat tyypit – opettajat, virkamiehet, poliitikot, (pikku)pomot ym. pakkomielteiset kontrollifriikit – jotka sitten saavat perverssiä nautintoa siitä kun voivat määräillä muita.

Käyttäjän juhauronen kuva
Juha Uronen Vastaus kommenttiin #15

Erityisen jopa huomattavan paljon kontrollifriikkejä ja kaikenkieltäjiä löytyy omasta sukupolvestani ja se minua niin ihmetyttää
Mikä heittiä niin vaivaa kun haluavat kieltää kaiken sen jonka tekemisestä meistä jokainen nautti niin pirusti...Piru vie

Vai muistavatko miten mukavaa ja hauskaa meillä oli lapsina ja nuorina
Katkeruuttaan sitten tulevilta sukupolvilta lyövät ovet kiinni
Ettei vaan nyt vahingossa hauskaa olisi

Toivottavasti muistavat tulevaisuuden ihmiset meitä pahalla
Syytä olisi ja paljon

Samael Kaarna

Mitäpäs jos onkin niin, että evoluutio päätti tuhota ihmiskunnan keskivertoistamalla tämän eläinrodun ja täten jospa onkin niin, että kaikki "sekopäiset säntäilijät ja muut arveluttavat erilaiset omin ajattelijat" ovat vain viimeinen kaiku rodusta, joka oliSI voinut pelastaa tämän surkean virusmaisen eläinrodun?

Maapallo EI ole keskiverto planeetta, mutta sitä johtaa keskivertomuulien laumafanitus ja keskivertoiset ahneet sikajohtajat.

Aivan sama, mutta aion pysyä pohjimmiltaan täsmälleen samankaltaisena - sanoi siihen mikä tahansa pipopääpaavi tai muu tavistollo mitä hyvänsä.

Käyttäjän rkoski kuva
Raimo Koski

Kiitos. Painavaa asiaa kepeästi esitettynä.

Taisin itsekin olla samantapainen, mutta sain mielestäni pääni hoidettua aika hyvin nuorena aikuisena. Tärkeimpänä pidän huolellisen ajattelun opettelua. Siinä käänne oli Robert Pirzigin kirjan Zen ja moottoripyörän kunnossapidon taito lukeminen. Se on aika filosofinen ja pohdiskeleva. Luin sitä melko vähän kerrallaan ja lopun päivää miettien omiani, mutta kirja piti ajatukseni suurinpiirtein samassa teemassa. Ei siitä muistaakseni mitään suurta ajatusta syntynyt, mutta työtapa jäi.

Jos ajatukset vipeltää niin lujaa, että ei itsekään pysy perässä, ei niistä kovin paljon hyötyä ole. Pitää siis suhtautua niihin krittisesti, miettiä eri puolilta ja kun alkaa tuntumaan valmiilta, muotoilla ne niin, että joku toinenkin ne ymmärtää. Kirjoittaminen on ihan hyvä, mutta kuuntelijaksi kelpaa melkein kuka tahansa. Palaute on tietysti hienoa, mutta on hyvä kehittää itsekriittistä silmää. Hyvä tapa on esimerkiksi laittaa teksti "lepäämään" vaikka pariksi viikoksi ja sitten, kun sen on unohtanut, oikolukea ja korjata.

Sellaista aloin miettimään kirjoituksesi luettuani, että olenko tietoisesti tyhmentänyt itseni? Olenko oppinut parhaat tavat huolellisuuteen?

Käyttäjän seppaeo kuva
Oskari Seppänen

Laiskuudestahan sitä tuppaa saada korvilleen; vaikken ehdi ottaa moitteita vastaan kiireiltäni. Ei tämä ole tauti, vaan mielentila.

Itsekin olen omegalinjalla. Paremmin auttoi kahvin juonnin lopettaminen, ei polttele niin paljoa hermoja istua hetki aloillaan - ja nukahtamisrituaaleja sai vähennettyä.

Käyttäjän Poika kuva
poika heinänen

Itsekin lopetin kyseisen myrkyn nauttimisen (siis kahvin). Olin jo vuosia kutsunut sitä pahantuulenjuomaksi.

Toisaalta se oli lukuisista paheistani pienin, mutta nyt on edes yhdestä paheesta päästy eroon.

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset