Oho, hupsista

Puutarha katolla

  • Puutarha katolla
Waltarin Komisario Palmun erehdyksessä kirjailija Laihonen on hävitellyt käsikirjoituksena, jonka katoaminen ja etsiminen sotkevat kirjailijan mukaan murhamysteerin selvittelyyn. Romaanikäsikirjoituksen nimi on Linna Espanjassa, ja nimi ja nimen merkitys aiheuttavat keskustelua ja ihmetystä. Kirjailija Laihonen kertoo, että linna Espanjassa tarkoittaa ihmisen epätodellista haavetta paikasta, jota ei ehkä edes ole olemassakaan, ja johon liittyy vankka kuvitelma siitä, että siellä olisi kaikki paljon paremmin. Tein matkan Roomaan. Hikisen päivän jälkeen utuisessa iltapäivässä itseäni kattoterassin porealtaassa liotellessani tajusin, että minun linnani Espanjassa on puutarha välimerellisen talon katolla. Olen aina rakastanut korkeita paikkoja ja halunnut asua korkealla, sillä nautin suunnattomasti siitä, että voin kokea olevani osa jotain, mutta kuitenkin siitä jostain täysin erossa, ja jos korkea paikka on kattoterassi istutuksineen ja porealtaineen, se kelpaa täydellisesti olemaan minun oma linna Espanjassa. Korkeista paikoista ja siitä, että tykkään tarkkailla toisia ihmisiä jostain korkealta, olisi toki helppoa vetää yhtenäisyyksiä itsekkyyteen ja ylemmyydentuntoon, mutta ei kyse ole suinkaan siitä. Joskus minusta tuntuu, että elämässäni olen aina suhtautunut kaikkeen juuri niin, että okei, olen osa sitä, mutta haluan pysyä siitä kuitenkin erossa, ja se on tehnyt minut onnelliseksi. Minusta on mielenkiintoisempaa vilpittömin sydämin tarkastella ihmisiä, yhteiskuntaa ja ilmiöitä ulkopuolelta kuin tuppautua sekaan, vaikka se saattaisikin olla huomattavasti helpompi ja kehittävämpi ratkaisu, tai ainakaan ei kukaan pääsisi sanomaan, että kuvittelen itsestäni liikoja. Toisaalta, ehkä syy onkin siinä, etten koe olevani tarpeeksi hyvä siihen mihin muut ihmiset. Ehkäpä se, että mieluiten teen havaintoni hieman sivusta, johtuu siitä, ettei halua riskeerata omaa koskemattomuuttani vain siksi, että tulisin kuitenkin muistutetuksi kaikista niistä ominaisuuksista, joita ehkä muilla on ja itselläni ei todellakaan ole. Ehkäpä niin, mistä näitä tietää. Joka tapauksessa, tuo reilun kymmenen neliön kattoterassi oli minulle paratiisi. Se ei ollut epätodellinen kuin paratiisi tropiikissa, jossa korkeuksiin kurottelevien palmujen rungoissa kasvaa lähes luonnottomalta näyttäviä hirvensarvisaniaisia ja halkaistuihin kookospähkinän kuoriin istutettuja orkideoita, ja maassa kasvaa kaikkia niitä kuviteltavissa olevia kasveja, vehkoja, traakkipuita, kolibrikukkia ja kiinanruusuja, kosteina ja hyvinvoivina. Eikä se ole paratiisi kuten kalliin hotellin uima-allasalue, jossa on suuret oleskelualueet ja uima-altaalta merinäköala. Ei. Minun paratiisini on vain kattoterassi porealtaalla, ruukkuistutuksilla ja huikealla näkymällä kattojen ja elämän yli. On toki totta, että olen taipuvainen erakkuuteen. Ajattelen niin, että olen ennen yksin kuin epämiellyttävässä seurassa, ja mistäpä sitä todellakin tietää, kuka on miellyttävä ja kuka epämiellyttävä ihminen. Sitä paitsi olen viime aikoina saanut melko railakkaasti takkiin, joten olen tullut siihen lopputulokseen, että ehkä loppujen lopuksi olen täysi mulkku, joten eiköhän se ole selvää, etten kauheasti innostu kenenkään seurasta ja vielä vähemmän siitä ajatuksesta, että antaisin itsestäni mitään ihmisille, jotka eivät oikeastaan edes halua minuun tutustua. Ihmisillä on kummallinen tarve kehitellä toiselle ihmiselle kuvitteellinen persoona ja suhtautua sitten siihen toiseen niin kuin se omassa mielessä, omista kokemuksista, ennakkoluuloista ja odotuksista kehittynyt persoona olisi todellinen. Tuollainen puutarha katolla olisi kuitenkin täydellisen todellisuudesta vieraantunut tapa katsella maailmaa ja ihmisiä ulkopuolisina, jostain ylhäältä yksinäisyydestä. Istuttaisin sinne suuriin ruukkuihin rosmariinia, basilikaa, timjamia ja pieniä sitruspuita. Oliivipuu olisi tietenkin oltava, ehkä pari kestävää palmua ja saattaisinpa kääpiöbanaaninkin sinne laittaa, jos jaksaisin raahata tarpeeksi paljon multaa sille sinne ylös, sillä banaani viihtyy syvässä ja rikkaassa mullassa. Ehkä tekisin sinne kovimmalta paahteelta suojaavan pergolan, jonka päälle antaisin viiniköynnöksen kasvaa ja siellä olisi grilli, jossa paistaisin kanaa ja possua ja kasvisvartaita, jotka maustaisin sitruunanmehulla ja mustapippurilla. Terassilla olisi pieni pöytä, sen pergolan alla, ja pöydällä olisi viileä pullo valkoviiniä ja pöydän alla kuorsaisi huolettomuudesta nautiskeleva koira. Söisin ja joisin itseni onnelliseksi ja katselisin maisemia, ja kun olisin ahminut itseni kylläiseksi herkuista ja kauneudesta, antautuisin porealtaan lämpöisen veden ja ärhäköiden vesisumuttimien hellittäväksi. Saattaisin lekotella siinä altaassa tunninkin, kunnes minulle tulisi vilu tai muuten olisin tarpeeksi raukea ja toteaisin, että haluaisin saada uuden lasillisen viiniä. Puutarha katto olisi ateljeeni, jossa joka päivä maalaisin sieluuni uuden taulun, sillä tuskin olisi tarpeeksi sanoja kuvaamaan sitä, kuinka paljon kattopuutarhaani rakastaisin. Tietynlainen erakkoelämä on aina kiehtonut minua, vaikka tuskin täysin erakkona osaisinkaan olla. Tavallaan olen toki, varsinkin viime aikoina, huomannut itsessäni suunnattoman tarpeen tulla sosiaalisemmaksi. Olen alkanut avautua asioistani enkä enää haudo kaikkea sisälläni. Olen opetellut luottamaan siihen, että ihmiset voivat ehkä joskus jopa tykätä minusta ihan vilpittömästi ja ilman taka-ajatuksia. Harmi vain, että olen huomannut myöskin, että aika yllättävän vähän ketään toisten ajatukset tai tunteet lopulta kiinnostavat. Sitä paitsi sosiaalisuus ja tietynlainen tempautuminen mukaan normaaliin käyttäytymiseen on tuntunut minusta vähän siltä, kuin minut olisi riuhtaistu alas sieltä minun oman turvallisen kattopuutarhani porealtaasta, josta kuikuilin turhan uteliaasti alas kohti katujen vilskettä. Sitten siitä tuleekin vähän sellainen olo kuin seisoisi alastomana keskellä vilkkainta katua. Ohikulkijat katsoisivat välinpitämättömästi ja tönisivät ja aina välillä joku huudahtaisi ”hyi tuota rumuutta. Etkö ole koskaan sitä itsestäsi tunnistanut?” Ehkä siinä saattaisi jopa tehdä sen virheen, että hädissään tai muuten vain hyväuskoisuuttaan tarttuisi ojennettuun käteen, sillä olisihan se todellakin pelottava tilanne. Luultavasti kävisi kuitenkin niin, että se käden ojentanut kiskoisi syvemmälle pilkkaavien ihmisten keskelle eikä häpeällä ja hädällä olisi silloin mitään rajaa. Minun kattopuutarhani reunat olisivat kuitenkin vankkaa tiiliskiveä. Ne ja istutukset pitäisivät uteliaimmankin puolen minusta visusti siellä ylhäällä eikä mitään epämieluisia yllätyksiä pääsisi sattumaan. Eikä minulla ehkäpä edes olisi suurta hinkua sieltä mihinkään lähteä, sillä niin minun olisi siellä hyvä olla. Tuossa yksi päivä näin linja-auton ikkunasta yksinäisen joutsenen. Jokainenhan tietää, kuinka surullista on nähdä joutsen yksin. Joutsenet kun ovat yksiavioisia ja se, että joutsen on yksin, tarkoittaa sitä, että se on menettänyt rakkaan elämänkumppaninsa. Kun se joutsen lipui halki mustan suolammen ja näky oli apeudessaan musta sekin, mietin jälleen puutarhaa katolla ja sitä, olisinko sittenkin yksinäinen joutsen mustan lammen pinnalla. Se kai riippuu paljolti siitä, mitä se yksinäinen joutsen ylipäänsä ajattelee yksinäisyydestään. Onko se surunsa jälkeen tuhahtanut ylimielisesti ja todennut elämän olevan jotenkin yliarvostettua ja päättänyt jäädä tarkkailemaan tilannetta vai onko se onneton. Toivoisiko se, että ehkä sinne mustapintaiselle lammelle tulisi joku toinen seuraksi, vaikka vain ankka tai ärsyttävästi rääkyvä lokki. Ja miksi se joutsen siellä suolammella uiskentelee? Odottaako se kuollutta kumppaniaan siellä, oliko se lampi joskus rakkauden ja elämän pyhättö, vai onko se lampi sille joutsenelle linna Espanjassa?

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (9 kommenttia)

Jouko Koskinen

Yritän suomentaa - palkkioksi riitää hymysi!

Waltarin Komisario Palmun erehdyksessä kirjailija Laihonen on hävitellyt käsikirjoituksena, jonka katoaminen ja etsiminen sotkevat kirjailijan mukaan murhamysteerin selvittelyyn.

Romaanikäsikirjoituksen nimi on Linna Espanjassa, ja nimi ja nimen merkitys aiheuttavat keskustelua ja ihmetystä. Kirjailija Laihonen kertoo, että linna Espanjassa tarkoittaa ihmisen epätodellista haavetta paikasta, jota ei ehkä edes ole olemassakaan, ja johon liittyy vankka kuvitelma siitä, että siellä olisi kaikki paljon paremmin.

Tein matkan Roomaan. Hikisen päivän jälkeen utuisessa iltapäivässä itseäni kattoterassin porealtaassa liotellessani tajusin, että minun linnani Espanjassa on puutarha välimerellisen talon katolla.

Olen aina rakastanut korkeita paikkoja ja halunnut asua korkealla, sillä nautin suunnattomasti siitä, että voin kokea olevani osa jotain, mutta kuitenkin siitä jostain täysin erossa, ja jos korkea paikka on kattoterassi istutuksineen ja porealtaineen, se kelpaa täydellisesti olemaan minun oma linna Espanjassa.

Korkeista paikoista ja siitä, että tykkään tarkkailla toisia ihmisiä jostain korkealta, olisi toki helppoa vetää yhtenäisyyksiä itsekkyyteen ja ylemmyydentuntoon, mutta ei kyse ole suinkaan siitä.

Joskus minusta tuntuu, että elämässäni olen aina suhtautunut kaikkeen juuri niin, että okei, olen osa sitä, mutta haluan pysyä siitä kuitenkin erossa, ja se on tehnyt minut onnelliseksi.

Minusta on mielenkiintoisempaa vilpittömin sydämin tarkastella ihmisiä, yhteiskuntaa ja ilmiöitä ulkopuolelta kuin tuppautua sekaan, vaikka se saattaisikin olla huomattavasti helpompi ja kehittävämpi ratkaisu, tai ainakaan ei kukaan pääsisi sanomaan, että kuvittelen itsestäni liikoja.

Toisaalta, ehkä syy onkin siinä, etten koe olevani tarpeeksi hyvä siihen mihin muut ihmiset. Ehkäpä se, että mieluiten teen havaintoni hieman sivusta, johtuu siitä, ettei halua riskeerata omaa koskemattomuuttani vain siksi, että tulisin kuitenkin muistutetuksi kaikista niistä ominaisuuksista, joita ehkä muilla on ja itselläni ei todellakaan ole.

Ehkäpä niin, mistä näitä tietää. Joka tapauksessa, tuo reilun kymmenen neliön kattoterassi oli minulle paratiisi.

Se ei ollut epätodellinen kuin paratiisi tropiikissa, jossa korkeuksiin kurottelevien palmujen rungoissa kasvaa lähes luonnottomalta näyttäviä hirvensarvisaniaisia ja halkaistuihin kookospähkinän kuoriin istutettuja orkideoita, ja maassa kasvaa kaikkia niitä kuviteltavissa olevia kasveja, vehkoja, traakkipuita, kolibrikukkia ja kiinanruusuja, kosteina ja hyvinvoivina. Eikä se ole paratiisi kuten kalliin hotellin uima-allasalue, jossa on suuret oleskelualueet ja uima-altaalta merinäköala.

Ei. Minun paratiisini on vain kattoterassi porealtaalla, ruukkuistutuksilla ja huikealla näkymällä kattojen ja elämän yli. On toki totta, että olen taipuvainen erakkuuteen.

Ajattelen niin, että olen ennen yksin kuin epämiellyttävässä seurassa, ja mistäpä sitä todellakin tietää, kuka on miellyttävä ja kuka epämiellyttävä ihminen. Sitä paitsi olen viime aikoina saanut melko railakkaasti takkiin, joten olen tullut siihen lopputulokseen, että ehkä loppujen lopuksi olen täysi mulkku, joten eiköhän se ole selvää, etten kauheasti innostu kenenkään seurasta ja vielä vähemmän siitä ajatuksesta, että antaisin itsestäni mitään ihmisille, jotka eivät oikeastaan edes halua minuun tutustua.

Ihmisillä on kummallinen tarve kehitellä toiselle ihmiselle kuvitteellinen persoona ja suhtautua sitten siihen toiseen niin kuin se omassa mielessä, omista kokemuksista, ennakkoluuloista ja odotuksista kehittynyt persoona olisi todellinen.

Tuollainen puutarha katolla olisi kuitenkin täydellisen todellisuudesta vieraantunut tapa katsella maailmaa ja ihmisiä ulkopuolisina, jostain ylhäältä yksinäisyydestä. Istuttaisin sinne suuriin ruukkuihin rosmariinia, basilikaa, timjamia ja pieniä sitruspuita.

Oliivipuu olisi tietenkin oltava, ehkä pari kestävää palmua ja saattaisinpa kääpiöbanaaninkin sinne laittaa, jos jaksaisin raahata tarpeeksi paljon multaa sille sinne ylös, sillä banaani viihtyy syvässä ja rikkaassa mullassa.

Ehkä tekisin sinne kovimmalta paahteelta suojaavan pergolan, jonka päälle antaisin viiniköynnöksen kasvaa ja siellä olisi grilli, jossa paistaisin kanaa ja possua ja kasvisvartaita, jotka maustaisin sitruunanmehulla ja mustapippurilla. Terassilla olisi pieni pöytä, sen pergolan alla, ja pöydällä olisi viileä pullo valkoviiniä ja pöydän alla kuorsaisi huolettomuudesta nautiskeleva koira.

Söisin ja joisin itseni onnelliseksi ja katselisin maisemia, ja kun olisin ahminut itseni kylläiseksi herkuista ja kauneudesta, antautuisin porealtaan lämpöisen veden ja ärhäköiden vesisumuttimien hellittäväksi.

Saattaisin lekotella siinä altaassa tunninkin, kunnes minulle tulisi vilu tai muuten olisin tarpeeksi raukea ja toteaisin, että haluaisin saada uuden lasillisen viiniä. Puutarha katto olisi ateljeeni, jossa joka päivä maalaisin sieluuni uuden taulun, sillä tuskin olisi tarpeeksi sanoja kuvaamaan sitä, kuinka paljon kattopuutarhaani rakastaisin. Tietynlainen erakkoelämä on aina kiehtonut minua, vaikka tuskin täysin erakkona osaisinkaan olla.

Tavallaan olen toki, varsinkin viime aikoina, huomannut itsessäni suunnattoman tarpeen tulla sosiaalisemmaksi. Olen alkanut avautua asioistani enkä enää haudo kaikkea sisälläni. Olen opetellut luottamaan siihen, että ihmiset voivat ehkä joskus jopa tykätä minusta ihan vilpittömästi ja ilman taka-ajatuksia.

Harmi vain, että olen huomannut myöskin, että aika yllättävän vähän ketään toisten ajatukset tai tunteet lopulta kiinnostavat. Sitä paitsi sosiaalisuus ja tietynlainen tempautuminen mukaan normaaliin käyttäytymiseen on tuntunut minusta vähän siltä, kuin minut olisi riuhtaistu alas sieltä minun oman turvallisen kattopuutarhani porealtaasta, josta kuikuilin turhan uteliaasti alas kohti katujen vilskettä.

Sitten siitä tuleekin vähän sellainen olo kuin seisoisi alastomana keskellä vilkkainta katua. Ohikulkijat katsoisivat välinpitämättömästi ja tönisivät ja aina välillä joku huudahtaisi ”hyi tuota rumuutta. Etkö ole koskaan sitä itsestäsi tunnistanut?”

Ehkä siinä saattaisi jopa tehdä sen virheen, että hädissään tai muuten vain hyväuskoisuuttaan tarttuisi ojennettuun käteen, sillä olisihan se todellakin pelottava tilanne. Luultavasti kävisi kuitenkin niin, että se käden ojentanut kiskoisi syvemmälle pilkkaavien ihmisten keskelle eikä häpeällä ja hädällä olisi silloin mitään rajaa.

Minun kattopuutarhani reunat olisivat kuitenkin vankkaa tiiliskiveä. Ne ja istutukset pitäisivät uteliaimmankin puolen minusta visusti siellä ylhäällä eikä mitään epämieluisia yllätyksiä pääsisi sattumaan.

Eikä minulla ehkäpä edes olisi suurta hinkua sieltä mihinkään lähteä, sillä niin minun olisi siellä hyvä olla. Tuossa yksi päivä näin linja-auton ikkunasta yksinäisen joutsenen. Jokainenhan tietää, kuinka surullista on nähdä joutsen yksin. Joutsenet kun ovat yksiavioisia ja se, että joutsen on yksin, tarkoittaa sitä, että se on menettänyt rakkaan elämänkumppaninsa. Kun se joutsen lipui halki mustan suolammen ja näky oli apeudessaan musta sekin, mietin jälleen puutarhaa katolla ja sitä, olisinko sittenkin yksinäinen joutsen mustan lammen pinnalla.

Se kai riippuu paljolti siitä, mitä se yksinäinen joutsen ylipäänsä ajattelee yksinäisyydestään. Onko se surunsa jälkeen tuhahtanut ylimielisesti ja todennut elämän olevan jotenkin yliarvostettua ja päättänyt jäädä tarkkailemaan tilannetta vai onko se onneton.

Toivoisiko se, että ehkä sinne mustapintaiselle lammelle tulisi joku toinen seuraksi, vaikka vain ankka tai ärsyttävästi rääkyvä lokki. Ja miksi se joutsen siellä suolammella uiskentelee?

Odottaako se kuollutta kumppaniaan siellä, oliko se lampi joskus rakkauden ja elämän pyhättö, vai onko se lampi sille joutsenelle linna Espanjassa?

Vielä kauniimpaa näin? Jk

Jouko Koskinen

Näin se on nähtävä - kiitos!

Käyttäjän ohohupsis kuva
Helena Eronen

Kiitos :) En keksinyt syytä sille, miksi teksti tuli yhtenä rimpsuna, vaikka sitä muotoilin nätiksi ja vaikka mitä. Pöh. Annoin olla.

Jouko Koskinen

Eipä kestä - jakaessa tuli ainakin luettua kunnolla.
Tuo kannatta kyllä lukea toiseenkin kertaan :)

Ite olen huomannut että tämä texturi hylkää kaikki
muotoilukoodit. Vain txt sietää leikkaa/liimaa menettelyn.

Ehkä joku muukin mutta minusta txt on käypänen muuallekin.
Ja vielä helposti aina tarjolla.

Johan Lom

"Tietynlainen erakkoelämä on aina kiehtonut minua, vaikka tuskin täysin erakkona osaisinkaan olla."

"Tavallaan olen toki, varsinkin viime aikoina, huomannut itsessäni suunnattoman tarpeen tulla sosiaalisemmaksi. Olen alkanut avautua asioistani enkä enää haudo kaikkea sisälläni. Olen opetellut luottamaan siihen, että ihmiset voivat ehkä joskus jopa tykätä minusta ihan vilpittömästi ja ilman taka-ajatuksia."

Täytyy sanoa, että jos jossain vaiheessa aiemmin olisit ollut taipuvainen luokittelemaaan itsesi erakkomaiseksi epäsosiaaliseksi tyypiksi, niin kyllä itsesi peliin laittaminen on viimeisten vuosien aikana osoittanut kuinka pitkän tien (tietoisesti tai tiedostamatta) olet tuollaisista ajoista kulkenut toiseen suuntaan.

Käyttäjän ohohupsis kuva
Helena Eronen

Tuo on totta. Ehkä kuitenkin tulee mieleen, että näinköhän sittenkin se erakkomaisuus on kivampaa kuin se, että pistää itsensä likoon. Tai sitten... entä jos kyse onkin mukavuusalueesta ja siitä, että saa inhottavia värähtelyjä, kun siirtyy pois tutusta ja turvallisesta ja anonymiteetin tarjoavasta yksinäisyydestä?

Käyttäjän selavii kuva
Seppo Lavikainen

Yksinään on hankalaa tapella.

Käyttäjän mijaakko kuva
mikael jaakkola

Hän on saanut siipeensä ja elämänilo kolhuja. Kannattaa jo kuitenkin kohotella siipiä ja yrittää unohtaa, sillä paljon oli vääryyttä ja kohtuuttomuutta joutsenlaulun syissä, paljon paljon enemmän kuin teoissa itsessään.

Tapio Neva

Tuota lämpöä ja valoa alkaa olla vuodenaikana Suomessa vähän. Siksi etelänmatkalle ja ruotsinlaivamatkalle alkaa olla korvikkeita: kotimaiset kylpylät, jossa ulkomaalaisia - myös venäläisiä - ennen joulunpäiviä on edelleen vähän. Virtuaaliin on kasvanut kaikenlaista http://www.spa.fi/ vesilomaan viittaavaa. http://yle.fi/uutiset/venalaisten_matkailu_suomeen...

Tallinna, sen saksalaistyyppinen joulutori, voi olla elämys, samoin ehkä Tallinnan kylpylät alkaen 50 metrin olympiauintialtaan ja muistaakseni seitsemän porealtaan Kalev, vaikka toki halvempiakin on. Elämystä voi täydentää yöpyminen vanhassa kaupungissa, jossa on Hansa-kaupungin historian siipien havinaa. http://www.tourism.tallinn.ee/fin/fpage/tallinncard

Tallinna ei ole pelkkää etanolia, vaan se on myös vanha kulttuurikaupunki, jonka nähtävyyksiä on kunnostettu.

T. O. N.

Tämän blogin suosituimmat

Kirjoittajan suosituimmat Puheenvuoro-palvelussa