Oho, hupsista

Minä olen ihana!

Kun tajuaa olevansa rakastettava juuri omana itsenään, on olo melkoisen häkeltynyt. Tai ensin on häkeltynyt, mutta sitten olo on helpottunut ja toiveikas.

Tähän pisteeseen minut johdattelivat sattumukset, joita voisi kutsua myöskin kohtaloksi. Kun tein yhtä asiaa, tapahtui toista. Tutustuin ihmisiin, joista jotkut paljastuivat elintärkeiksi siksi, että heidän kauttaan opin itsestäni enemmän kuin olin ikänäni oppinut. Ja koska tapahtumien on pakko olla kuolemaan saakka tietynlainen jatkumo, niin ei saa sulkea mitään pois, vaan on pyrittävä löytämään ne ihmiset ja asiat, joiden lähellä on hyvä olo jopa silloin, kun sinut on riisuttu alastomaksi ja miekka ja kilpi on laskettu maahan.

Olen aina pitänyt kaikkea henkisyyteen liippaavaakin huuhaana, mistä syystä onkin kummallista huomata, että juuri se on se ehjäksi tekevä juttu. Enkä nyt tarkoita mitään uskontoa tai muutakaan, vaan tarkoitan sitä, että jostain saa työkalun työstää ja kehittää oma henkistä minuutta. Se on hyvin yksinkertaista, kun päähän lopulta iskostuu se, että olen rakastettava juuri sellaisena mitä olen. Jos olisin jotain muuta, en olisi minä enkä minuna rakastettava. Jos en kelpaa jollekin sellaisena kuin mitä olen, niin hän ei ole vaivan arvoinen. Ja jos en kelpaa itselleni sellaisena kuin mitä olen, en ole itseni arvoinen.

Itseensä rakastuminen on erittäin huumaava tunne. Kun katsoo peilistä omaa kuvaansa ja tajuaa olevansa kaunis - siis tajuaa sen oikeasti, että tuo nenä, jonka muotoa on vihannut ja nuo kulmat ja huulet ja kaula ja kaikki ovat kaunista ja ihmeellistä - on olo uskomattoman onnellinen. En edelleenkään pidä jostain kohdista vartalossani, mutta olen silti kaunis. Kaunis olen myöskin mieleltäni kaikkine vinksahduksineenkin. Mistä en itsessäni pidä, niihin voin ihan itse vaikuttaa, mutta teen sen armollisesti ja luonteelleni kuuluvasti pilke silmäkulmassa.

Kun rakastuu itseensä, tajuaa voimansa ja kykynsä ja lopultakin voi myöntää itselleen sen, että ne salaiset haaveet ovat juuri se, mitä elämältä haluaa, ja on täysin luvallista toteuttaa ne haaveet.

Kun rakastuu itseensä ja hyväksyy sen, että on rakastettava juuri sinä typeränä, lapsellisena, ihmettelevänä ja maailman yhtenä suurena temppuratana kokevana pöljänä, ei mene enää energiaa turhaan suremiseen ja synkistelyyn siksi, ettei koe olevansa kuten muut. Paskat siitä, etten ole kuten muut, koska olen jotain ihan muuta. Minähän kuolisin tylsyyteen, jos eläisin siten kuin minä kuvittelen, että pitäisi elää.

Minä olen vapaa tekemään mitä minä haluan, ja minä haluan paljon. Minun sieluni on avoin ja utelias. Sydämeni on täynnä rakkautta ja päässä paljon ajatuksia ja vielä enemmän kysymyksiä. Voin olla onnellinen siksi, että olen juuri minä eikä minussa ole mitään sellaista, mikä ei voisi tulla paremmaksi.

Tämä koko maailma on niin jännä paikka ja täynnä mielenkiintoisia ihmisiä ja uskomattomia sattumuksia, että turhautuminen muuttui tänään malttamattomuudeksi. Seikkailut odottavat minua, ja minua rakastavat haluavat jakaa ne seikkailut kanssani, eivät kahlita minua, tai vaatia minua olemaan vähemmän minä.

Tänään minä olen Freija, huomenna jotain aivan muuta.

 

Enkä edes lihonut viikonlopun aikana. Pusu

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (11 kommenttia)

Johan Lom

Ilmeisesti olet rakastunut. Tuollaisia fiiliksiä on yleensä vain keväisin.

Mitä eroa muuten on itsensä rakastamisella ja itserakkaudella?

Käyttäjän ohohupsis kuva
Helena Eronen

No itserakkaus on käsittääkseni sellainen negatiivinen olotila, että ei tee muuta kuin kehuu itseään eikä suostu näkemään itsessään mitään vikoja, koska ei luultavasti kykenisi elämään itsensä kanssa, jos myöntäisi vikansa.

Itsensä rakastaminen on taas sitä, että suhtautuu itseensä rakkaudella ja lempeydellä ja hyväksyy itsensä. Vähän niin kuin se aito rakkauskin rakastaa sinun sellaisena kuin olet.

Jukka Mäkinen

Itsensä hyväksyminen on hyvä alku.

Veikko Vitikainen

Helenalle sanoisin: että narsismillakin pitäisi olla omat rajansa.
Minä en kehu sellaista naista ihanaksi, joka on sen jo tehnyt itse puolestani.
Itsensä hyväksymisellä ja narsismilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa.
Noista Helenan aiemmista blogeista olen tullut siihen tulokseen että hän vihaa itseään pakkomielteisen olemattoman lihavuutensa takia. Mutta, neuvon ettei kannata näiltä sivuilta etsiä tukea sellaiseen asiaan joka on pelkkää omanarvon tunnon kohottamiseen viittaavaa toimintaa, etenkin ongelmaan jota ei ole edes olemassa.

Käyttäjän ohohupsis kuva
Helena Eronen

Eli ihminen, joka hyväksyy itsensä ja rakastaa itseään sellaisena kuin on, vikoineen päivineen, on narsisti? :D Okei.
Suomessa valtava määrä ihmisiä kärsii paitsi ylipainosta niin myöskin huonosta itsetunnosta. Miksi niistä asioista ei saisi kirjoittaa? Ja miksi kaikki asiat täytyy aina ajatella niin valtavan pinnallisesti?

Käyttäjän ilmari kuva
Ilmari Schepel

Helena: "Suomessa valtava määrä ihmisiä kärsii paitsi ylipainosta niin myöskin huonosta itsetunnosta. Miksi niistä asioista ei saisi kirjoittaa?

Kannattaisikin enemmän kirjoittaa siitä tosiasiasta, että suurin osa miehistä tykkää xl-naisista. Kuulin kerran autossa erään radioiltaohjelman jossa miehet saivat soittaa ja kertoa ihannenaisesta. Naistoimittaja lähes mykistyi kun tulos oli jotain 90-10 % "sopivasti lihavien" voitoksi (vrt. Gösta Sundqvistin upea laulu).

Jouko Koskinen

"eikä minussa ole mitään sellaista, mikä ei voisi tulla paremmaksi"

Justiinsa - kehittymiskykynsä näkeminen parasta - toiseksi parasta on 'valmiiden' hyväksyminen sellaisina kuin ovat.

Vaikkapa sitten säälien:
"Naisen huono kehonkuva on missimuodin latistama. Varsinkin suomalaista naista vaivaa turhaan kuvitelma omasta epäseksikkyydestään. Onhan pyöreä pullukka juuri kaikkein haluttavin - vararavintoa riittää tulevalle ihmisalulle."
http://joukoakoskinen.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kult...

Käyttäjän ohohupsis kuva
Helena Eronen

Ilmari, voi olla, mutta itse pudotan painoa ihan siksi, että tunnen oloni paremmaksi 10 kiloa kevyempänä :)

Ja Joukolle, mielestäni tässä on erittäin viisaita sanoja, jotka on helppo allekirjoittaa:

”Mutta sana valmis on pelottava sana, sillä se tarkoittaa, että ihminen on kypsä kuolemaan. Siksi tunsin itseni tyytyväiseksi havaitessani, etten suinkaan ollut valmis ja täydellinen, vaan että minusta puuttui vielä paljon ja että kirjoittamani oli monissa suhteissa virheellistä, vajavaista ja epätäydellistä, niin suurta iloa kuin tämä kirjoittaminen olikin minulle tuottanut. Sillä kauhistuttavaa olisi huomata itsensä valmiiksi ja kypsäksi, niin ettei tuntisi itsessään enää mitään parantamista eikä havaitsisi elämässä enää mitään saavuttamisen arvoista. Luulenkin, että jokainen ihminen kuolee sinä hetkenä, jolloin hän tuntee itsensä valmiiksi, vaikka hänen ruumiinsa kuolisi vasta paljon myöhemmin. Siksi kohdatessani ihmisiä, jotka ovat jyrkästi varmoja asiastaan ja mielipiteistään ja kaikin puolin valmiit tuomioissaan ja arvostelmissaan, luulen aina tuntevani oudon kalmanhajun heidän ympärillään. Mutta kenties tämä on vain kateutta, koska en koskaan vielä ole pystynyt tuntemaan itseäni varmaksi asiastani enkä ole löytänyt mitään ehdotonta, vaan paljon minussa on vasta raakileen kaltaista, epäkypsää ja puolivalmista.” - Mika Waltari, Neljä päivänlaskua s. 81.

Jouko Koskinen

Waltaria OK! Siinä olisi miesihannetta - onko heitä enää olemassakaan saati syntymässä.

Suomalainen perusjuntti on seksissäkin jämähtänyt ihannoimaan laiheliinia kun mielikuvitus ei riitä kuin 'lähetyssaarnaaja' asentoon. Ryntäitä kyllä pitäisi olla mutta masu ei saa olla tiellä.

Lähetyssaarnaajakin voisi laittaa kimmoisan tyynyn parinsa peffan alle ja polvistua alttarin ääreen uhraamaan siemenensä. Samalla hyväillen ihanaa pyöreää masukumpua ja/tai pieniä suloisia tisusia. Voisi myös lukea jumalattarensa rakkailta kasvoilta milloin uhri on hyväksytty ja vastaanotettu.

Käyttäjän perttupulkkinen kuva
Perttu Pulkkinen

Minä pidän tärkeänä pointteina seuraavina (esitän ne hiukan tylsästi powerpoint-maisesti, mutta se johtuu siitä, että pyrin eksaktiuteen):

- Minä olen loistava tyyppi tai minussa on potentiaali siihen mutta sen "loistavan tyypin" täytyy riittävästi muistuttaa itseäni, ettei yritä olla joku toinen
- Jokainen on hyvä tyyppi jne..
- Jla on olemassa ja elämän hengellinen ulottuvuus kannattaa aktivoida
- Elämä on seikkailu ja seikkailuun kuuluu vuorenhuiput ja synkät laaksot, muuten se ei olisi seikkailu
- Epäonnistumista voi jokainen oppia, mutta myös iloita onnistumisista
- Mikään tunnetila ei ole jatkuvasti päällä, ei hyvä eikä huono.

Minusta on tärkeää muistaa se, että kenenkään hyvät piirteet EIVÄT ole toiselta pois! Jos joku kokee olevansa vaikkapa "ihana", ei se ole kenenkään muun ihanuudesta pois.

Käyttäjän TuomoKokko kuva
Tuomo Kokko

"Minä olen ihana!"

Pidän tuollaisesta indikatiivista kirjoituksen otsikkona. Väitelause omasta itsestä, henkilöstä jonka kirjoittaja epäilemättä tuntee. Kuka uskaltaa lukea ja kykenee väittämään perustellusti vastaan?

Samaan aikaan toisaalla. Pjotr Hadermann avaa pelin US Puheenvuorossa vastaavasti: "Olen alkoholin suurkuluttaja." Tämä väite päättyy toteavasti pisteeseen, kun Helena suorastaan huudahtaa oman näkemyksensä. Pjotrin otsikointiin ja kirjoitukseen sovellan aivan samoja kehuja kuin Ihanan Helenankin esittäytymiseen.

Tämän blogin suosituimmat

Kirjoittajan suosituimmat Puheenvuoro-palvelussa